Kansanedustaja Päivi Räsänen on jättänyt hallitukselle kirjallisen kysymyksen sukupuolidysforian hoidon laadusta Suomessa. Räsänen vaatii, että hoidosta tehdään ulkopuolisen tahon suorittama selvitys ennen translain uudistamista.
”Hallituksen tulee huolella perehtyä Iso-Britannian linjauksiin, jotta Suomessa voitaisiin nykyistä paremmin kohdata apua tarvitsevat nuoret ja välttyä virheiltä, jotka aiheuttavat elinikäisiä vaurioita”, Räsänen sanoo KD-lehdessä.
Hän viittaa siihen, että Iso-Britannian ainutta transnuoria palvelevaa klinikkaa Tavistockia ollaan sulkemassa. Klinikka joutui myrskyn silmään, kun yksi sen entisistä potilaista väitti saaneensa liian nuorena puberteettiblokkereita, ja asiaa käsiteltiin oikeudessa asti. Oikeus kuitenkin linjasi, että lääkärit olivat tehneet tapauksessa ammattilaisen arvion, johon oikeus ei puutu. Kritiikki herätti kuitenkin keskustelun puberteettiblokkereihin liittyvästä vähäisestä tutkimuksesta.
Puberteettiblokkereita pidetään yleisesti turvallisina lyhytaikaisesti käytettyinä, vaikka ne voivatkin aiheuttaa sivuvaikutuksia, kuten mielialan muutoksia. Lääkärit selvittävät parhaillaan, mikä on blokkerien vaikutus esimerkiksi luuntiheyteen.
Toisaalta hoitamaton sukupuolidysforia lisää transnuorten itsetuhoisuutta ja masentuneisuutta, joten moni ammattilainen pitää hyötyjä riskejä suurempina.
Omituisen Räsäsen avauksesta tekee se, ettei uusi translakiesitys – jonka käsittelyä on jälleen lykätty – edes ota kantaa alaikäisten hormonihoitoihin. Lisäksi tällaisia hoitoja tarjotaan Suomessa ylipäänsä hyvin vähän.
Laki mahdollistaisi alle 15-vuotiaille sosiaalisen transition vanhemman luvalla ja sitä vanhemmille omalla päätöksellä. Transjärjestöt ovat kritisoineet lakiesitystä siitä, ettei se huomioi alle 18-vuotiaita riittävästi.
Iso-Britannia kohtelee transihmisiä kaltoin
Räsänen ei mainitse haastattelussaan myöskään sitä, että yksi suurimmista syistä Tavistockin klinikan sulkemiseen olivat jopa vuosien mittaisiksi venyvät jonot, jotka ovat asettaneet muita heikommassa asemassa olevat sateenkaarinuoret entistä haavoittuvampaan asemaan. Tavistockin tilalle on tarkoitus avata uusia, alueellisesti palvelevia klinikoita.
Räsäsen mukaan Suomen pitäisi ottaa transasioissa mallia Iso-Britanniasta. Vaatimus transnuorten hyvinvoinnin nimissä on erikoinen, sillä transihmisten asema on heikentynyt Britanniassa nopeasti, ja yleinen ilmapiiri on hyvin transvastainen.
Tämä näkyy niin mediassa kuin esimerkiksi siinä, että yksi kolmesta työnantajasta ei palkkaisi transsukupuolista työntekijää. Transihmisten on myös hyvin vaikea päästä terveydenhuollon palveluiden pariin, mistä Tavistock oli ikävä osoitus.
Kirjailija, journalisti Shon Faye kuvaa kirjassaan The Transgender issue tarkasti transnuorten ja -lasten murheellista asemaa Isossa-Britanniassa tänä päivänä. Heihin liittyvä julkinen keskustelu on leimaavaa ja moraalipaniikkia lietsovaa.
Brittiläisen lgbtq-järjestön Stonewallin kyselyn mukaan 64 prosenttia transsukupuolisista kouluikäisistä brittilapsista kertoi joutuneensa koulussa kiusatuksi, ja 84 prosenttia transnuorista oli vahingoittanut itseään.
Faye muistuttaa, että vaikka julkisuudessa on puhuttu transsukupuolisten poikien määrän huikeasta kasvusta, kyse on yhä marginaalisen pienestä ihmisryhmästä. Ilmiö liittyneekin siihen, että keskustelu ja tietoisuus aiheesta on lisääntynyt. Syntymässä pojaksi määriteltyjen kohdalla asenteet ovat yhä tiukempia, joten hoitoon hakeutuminen voi tuntua hankalammalta.
Vanhempien tuki ratkaisevassa asemassa
Uskomus siitä, että vanhemmat antavat liian nopeasti periksi translasten toiveelle tulla kohdatuksi oikeassa sukupuolessaan on Fayen mukaan virheellinen. Sen sijaan moni vanhempi yrittää pitkään vastustaa lapsensa toiveita.
Tuoreen yhdysvaltalaistutkimusten mukaan vanhempien hyväksyntä ja oikeus transitioitua sosiaalisesti vähentävät merkittävästi translasten masennusoireita ja vahvistavat heidän omanarvontuntoaan.
Nuorten sosiaalista transitioitumista ja transhoitoja vastustetaan usein myös sillä perusteella, että valtaosalla lapsista kokemus sukupuolidysforiasta menee ohi.
Transjärjestö Claire’s Transgender Talks on kuitenkin nostanut esiin, että tutkimukset, joihin tämä väite pohjaa, ovat pääosin 1970–80-luvuilla tehtyjä ja metodeiltaan kyseenalaisia. Niissä transihmisiksi on luokiteltu ihmisiä, jotka eivät vastaa transihmisen kliinistä määritelmää. Sukupuolidysforiasta ”ulos kasvaneisiin” oli joissakin tutkimuksissa laskettu myös ne, joita ei tutkimuksen loppupuolella enää saatu kiinni.
Sitä paitsi, vaikka lapsen tai nuoren kokemus sukupuolesta muuttuisi, sukupuolimerkinnän voisi lakimuutoksen myötä helposti korjata takaisin alkuperäiseksi.
Yksi yleinen väite on, että sosiaalinen transitioituminen lapsena voisi vaikeuttaa myöhempää detransitioitumista. Tuoreen tutkimuksen mukaan sosiaalinen transitioituminen ei kuitenkaan näyttäisi vaikuttavan siihen, miten lapsi myöhemmin identifioituu.
Ei myöskään ole todisteita siitä, että vaikka vanhempi kuinka tarmokkaasti tukahduttaisi lapsen transidentiteettiä, siitä olisi lapselle mitään muuta kuin haittaa.
Paljon kritiikkiä saanut transpolijärjestelmä
Toisaalta on totta, että suomalainen transhoitoja tarjoava järjestelmä vaatisi parannuksia. Esimerkiksi Kehrääjä-nettilehden haastateltavien mukaan hoito on paikoin epäinhimillistä ja ihmisarvoa alentavaa.
”Suomalainen transpolisysteemi on verrattavissa kidutukseen. Se on byrokraattien järjestelmä, jonka tarkoitus ei ole hoitaa transihmisiä vaan sen sijaan karsia heistä mahdollisimman moni pois. Transpoli ei ole transihmisiä varten vaan heitä pelkääviä cissukupuolisia”, kertoo yhden translapsen äiti jutussa.
TAYS nuorisopsykiatrian ylilääkäri Riittakerttu Kaltiala sekä HUS nuorisopsykiatrian linjan vastaavan ylilääkäri Laura Häkkinen kiistävät jutussa Kehrääjän haastateltavien väitteet.
Yhdessä asiassa olen Räsäsen kanssa ihan samaa mieltä: Suomessa apua tarvitsevat transnuoret pitäisi kohdata nykyistä paremmin. Ensimmäinen askel olisi se, että palveluiden laatua parannettaisiin – ja toinen se, että palveluiden piiriin edes pääsisi.
Vieraskynän on kirjoittanut kirjailija ja toimittaja Tiina Tuppurainen, joka on erikoistunut queer-teemoihin. Hän on julkaissut kolme romaania ja yhden tietokirjan lgbtq-yhteisöstä.
Kuva: Carlos de Toro @carlosdetoro on Unsplash